Hyvä on ja ojas ollahan

Niin sitä taas hullu otti ja lähti Kerjuulle, tällä kerralla Sappeelle asti ja perjantaina olis keikkareissu eres Valkeakosken suunnalle. Tokihan täss olis nyt ollu pari keikkaa ihan lähelläki tällä viikoolla, mutta kun tua Waltikan lippu tuli jo varahin hankittua niin käytettävähän se tietenki on ja toivottava, notta Kerjuulle pääsis tällä seurulla sitte myöhemmäs vaihees.

Reissusuunnitelmat lähti liikkeelle pikkuusen rikkonaasesti tällä kertaa. Tarkootus oli, notta nuat karvakakarat menöö taas hoitolahan ja mun oli ireana lähtiä yhyren koulukaverin matkas kohti Pirkanmaata. Suunnitelmat muuttu kun koirat oliki maharollista ottaa autohon kanssa ja minä flikka tietenki peruun hoitopaikan välittömästi, joskin ihan viime hetkellä. Koulusta lähärettihin sitte suorahan maantielle ja minä unohrin tietenki pakata koiranruuat mukaan siinä kolomes ja puoles minuutis mitä kotona kävääsin. Onneks meirän kyläpaikan rakut lainasivat (ehkä vähä vastentahtoosesti) ruokaansa perjantaiksi ja lauantaina sain sitte jo hajettua pojille kaupasta evästä.

Kyläpaikas eherin olla melekeen pari tuntia ennen kun lähärettihi kohti Sappeeta. Matka meni mukavia jutelles, Elonkerjuuta levyltä kuunnelles ja kattelles Hämeen kevätmaisemia. Keikkapaikka Sappeella oli kerrassaan hieno ja maisemat huipulta alahappäi oli kanssa komiat - olokoonki, notta senkin kauneuren keskellä kuitenki oli jo ikävä lakeuren maisemia. Sitä ei varmahan kaikki eres tajua miten isoo merkitys näiren seutujen pelloolla ja avaruurella mulle on. Vaikka miten koriaa luontoo näkis ja miten sitä arvostaas, niin kyllä Etelä-Pohojanmaa on kuitenki mulle tärkiämpää ja merkittee palionki enee kun luonto muualla. Enkä mä oo sellaases paikas muualla ollu, mistä tuntuus yhtä ikävältä lähtiä pois vaikka hyvin tietää pääsevänsä takasi kotio ihan parin päivän päästä.

Tälläki kerralla kannatti olla varahin paikalla - päästihi toisehen rivihin Simon puolelle lavaa ja näkyvyys oli oikeen hyvä. Mä tosin olin unohtanu korvatulpat matkasta ja kun oltihi aivan kaiutinten eres niin välihin jotkut äänet teki torella häjyä mutta eipä sitä tullu eres mielehen siirtyä loitommalle. Tällä kertaa paikalla oli DJ, joka soitti vanahoja hittejä kai enimmäkseen kahareksan- ja yhyreksänkymmentäluvuulta. Soli ihan mukavaa kun oli musiikkia kuunneltavis, mutta minen niistä kappaleesta mitään suurta riemua kyllä tuntenu ja valitettavasti DJ soitti pari sellaastaki piisiä, jotka mä olin jo karottanu muistini syövereistä enkä olis välittäny niitä muistaakkaan. Haddawayn ja muiren sellaasten aiheuttama tuska hävis heti, kun Personal Jesus kajahti ilimoolle ja keikka alako.

Yleisö tuntu olevan hyvin mukana välittömästi ja pänrin tunnelmat tuntu olevan korkialla. Hyvä fiilis, yhyres laulava yleisö, komias veros oleva Kerjuu ja sellaanen ourosti ekstaasimaanen enerkia vei mukanansa. Lauri toimitti tällä kertaa meleko palion kaikellaasta ja harmittaa, kunsei niitä juttuja yksinkertaasesti pysty muistamahan. Piisien sovitukset lähti hyväs mieles rasasta, erityysesti Kaisa teki vaikutuksen. Ja Mannakorpeaki kuultihin Suudellaan alussa ja vähän välissäki - ja yleisö innoostu tietenki erityysesti laulamahan mukana pontikasta

Loppua kohoren tuli pikkaasen aharasta ku joilleki tuli mielehen tunkia lavan etehe tai muuten hypätä mun varpaalle. Se nyt ei tosin mua juuri haitannu, ja tunkeminenki loppu kun ei se johtanu toivotunlaaseen lopputulokseen. Hikinen,  kaikes ahtaures iloosesti mukana elävä yleisö tua antaa kuitenki palion näin kattelijallekki - se teköö siitä keikasta ja musiikista omalla tavallansa elävän ja vie mukanaan siihen mitä keikoolla tuntoo. Kerjuun tähärenhän sitä tämäki hullu Teuvalta Sappeelle lähti, mutta kyllä keikasta saa irti enee jos yleisöki antaa palion ittestänsä.

Tällä kerralla piisilista oli seuraava:
VKK
Rakasta
Doku
Impi
Suojaan
HESR
Piian nappula
Kirves
Maikki
Pusi
Pellot
Reikä
Kylki
Renki
—
Kaisa (piisilistas oli Komia, mutta yleesön varahaasempi toivomus toteutettihi tällä kertaa)
Pauhis

Ei voi tälläkään kertaa muuta kun kiitellä.
Jumankauta, notta Kerjuu vetää komiasti joka kerran ja antaa sen tuhannen riemua!

Keikkareissun jäläkehe viihrytin meirän kolomen hengen seuruetta Kuudennusmiesten sinkulla, jonka olin ottanu matkahan ihan vaan notta saavat kuulla millaasena moon aikoonaan ensimmääsen kerran nykyysen Elonkerjuun oppinu tuntemaha. Varootin kyllä jo ennen levyn soittamista, notta Kuudennusmiesten musiikki on meleko erilaasta kun Elonkerjuun Ristus miten siitäki on jo kauan. Vuoresta 1997 kun mä tutun kautta löysin Kuudennusmiehet. Siitä se ajatus kai sitte lähti ja tässä sitä ollaan..

Ilama on ollu osan viikkua ku morsian tai niin minoon kuullu joirenki sanovan. Vähä on ollu liukasta kun on ajoottaan niin märkää ja kostiaa, mutta ei kai sekään oo morsianta pahentanu. Sitte ku on vielä ollu pikkaasen kirpakka kevättalaven ilama mutta aurinkoki on jo alakanu lämmittää niin, notta se oikeen välihin kuumottaaki ja tuloo sellaanen mukava, raukea olo.. no, joo. Jos mä mies olisin, niin kyllä mulle sellaanen morsian kelepaas vaikka jo kevättä oonki oroottanu.  Sellaasta kevättä ja kesää, kun ei enää olla niin häävuotees vaan alakaa se suhre jo tasaantumahan ja tuloo sellaanen kultaanen arki, mihinä ollahan kuitenki pikkaasen niinku häämatkalla ja siältä palaamas. Morsian pääsöö siitä alun ujouresta ja viileyrestä. Sitte ku se alakaa tasoottua ja sopivasti lämmetä. Saret tietenki kasteloo, mutta seki on sellaasta sopivan lämpööstä maan kostumista mikä saa taas luonnonki vihertämähä.

Kyllähän sen jo näköö kulukiessansa, että talven selekä on taittunu.  Teuvanjoki on jo pikkaasen luopunu  lumihunnustansa ja jään alla alakaa musta vesi vähitellen herätä liikkumahan. Ehkä se kevät tuloo vihiroon ja jollaki aamulenkillä tuas joen ylitte kulukies saa nähärä, miten vesi alakaa jo virrata ja kuohua. Tässä alakaa ittekki kaivata jotaki kuohua ja virtaamista talaven jäläkehen. Solis ihimisenki aika heittää talavinen viittaa harteeltansa ja alakaa taas elää kohti kevättä.

Kaikesta huolimatta.. Hitot morsiamesta. Antakaa ihimisille jo lämpöönen, vakaa aviovuore vaikka miten olis välillä tyrskyjä ja salamoita tyynen ohella.

Opiskelu-orjuures ollesnani on taas pitkästä aikaa muistellu kouluvuasia, lähinnä ala-ja yläastehen aikaasia asioota ja kokemuksia. Varmahan sen tähären, kun nuat ompelukonehet on ollu sellaasia, nottei niiren kans oo tullu oltua tekemisis oikiastaan ollenkaan sitten kouluvuosien. Mä muistan erelleen hyvinki elävästi ne kirotut, melekeen menokengäs olevat konehet joilla meirän pienten kakarooren olis pitäny jotaki osata teherä. Ei ne konehet oikeen toiminu ja melekeen jokahinen niistä olis ansaannu päästä syytinkille jo palio varahaasemmin mutta sielä ne oli meirän riesoona silti. Mulla ei oikeen riittäny kärsivällisyys niiren kans ja käsityätunnit oli usiasti meleko vaikeeta paikkoja kun ei voinu vaan mennä täysiä eteheppäi hommis. Onneks kuitenki nyt tuntuus, nottei nuat tämän koulun konehet oo niinku inkkapieroot vaan niiren kanssa tuloo juttuhu tällaanen hätääsempiki ihminen, joka etukätehe pelekäs olevansa niiren kans jölli pään päälle kaiken aikaa. Moon jopa saanu meleko palio aikaaseksiki ja huomannu oppineeniki jotaki. Tietenki välihin pääsöö ruma sana taikka pari suusta, jos asiat ei mene niinku moon ne suunnitellu, mutta ihan oikiasti minen oo vielä raimaantunu kertaakaa. Son paljon se, kun musta puhutahan. Ei mun kaikista paras tarvitte (heti) olla, mutta en minä oikeen koskaan oo osannu epäonnistumisen kanssa vaan naureskella.

Nuat peruskoulun ompelukoneskokemukset sitte saivat miettimähä ommelles muitaki peruskouluaijan tapahtumia. Mulla heleposti muutenki ajatukset kulukoo miten sattuu, ja etenki tuallaases hilijaases ympäristös mihinä ei kuule ku ompelukonehe ääntä. Kyllähän  tyäsalis tietenki toimitetahan jotaki aina, mutta son tällaaselle metallifirman metelis elävääsen porukan kans töitä tekemähän tottunehen ihimisen mielestä ku olis huapatossutehtaas taikka hauran levos. Niin on hilijaasta, notta omakki ajatukset tuntuu välihin oikialta kalotukselta.

Mä muistan miten mä joskus ala-asteen ensimmääsillä luokilla jo olin huomannu ittekki, nottei tua matematiikkaa oikeen oo mun juttu. Minen tierä mikä siinä oli,  mutta mulle ei se oppiaine oo ikään tullu tutuksi, ainakaan positiivises mieles. Olihan sen meirän opettajaki huomannu ja suositteli mulle sitten, notta mun kannattaa unohtaa se matematiikka ja keskittyä äirinkielehe. Tai niin minä ainaki sen opettajan puheesta ymmärsin ja tulkittin. Meleko erikoosta, kun opettaja niin sanoo jo varahin mutta eipä se mua häirinny silloon, eikä nyttenkään -vaikka kyllä mä sen verran osaan tänäki päivänä laskia, notta tierän millaaset rahat mun tarvittee kassafröökynälle antaa jos ostan eurolla perunoota ja kaharella ja puolella nauriita. Kai mä sitte matematiikastaki jotaki opin. Soli vaan niin pirun tylsää, hirasta ja kaavamaasta hommaa se laskeminen eikä oikeen ollu mun juttu.

Äirinkieles mä sitte pirin lähinnä kirijoottamisesta ja kyllä mä kirijootinki. Meillä oli ala-asteella sellaaset pienet vihkot, mihin me kirijootettihi ja minä otin johonaki vaihees tavootteekseni notta yhyren ainekirijootuksen piti aina olla vähintään tietyn sivumäärän mittaanen. Lopulta se tais olla vihkon verran per aine. Mä kirijootin palion ja kirijootan kyllä vieläki.. Yläasteelta mä muistan miten opettaja oli jostaki ainekirijootuksesta antanu mulle täyret pistehet (niinku melekeen aina, tietenki) ja kirijoottanu siihen perähä, notta mä voisin kirijoottaa jotaki muuta ku kauhujuttuja  tai sen sellaasia joskus ja laajentaa sitä omaa kirijootteluani muihin tyylilajeehi. Senhän ny tietää kollooki miten tuallaanen lause vaikutti tällaaseen yksoikoosehen uppiniskaaseen kakarahan. Siitä lähtien minen kurittanikaan kirijoottanu mitään, mikä olis ollu muuta kun kauhugenreä. En kertaakaan. Siihen saakka olin sentään joskus kirijoottanu. Kerranki meirän tarvitti kirijoottaa aine opettajan antamasta kuvasta, mulla se tais olla kuva korealaasesta hääparista. Kirijootinhan minä. Se riamukas tarina alako hääjuhulista, mutta sota ja maailmanloppuha siitä sitte loppujen lopuks muistaakseni tuli. Nuat ainehet olis kyllä tarvinnu laittaa taltehe.

Toinen kirijootus minkä moon valitettavasti jo unohtanu oli sellaanen, mistä mä olin opettajan kanssa aivan eri mieltä (ja pääni pirin). Meillä tuli joku naiskirijaalija (jonka kirjoosta en tosin itte perustanu) koululle vieraalulle ja mä sain sen rookata sitte kaharen kesken. Tai no, oli mun opettajani siinä kans. Mun sitte piti kirijoottaa aine sen ja meirän opettajan luettavaks. Kauhukirijootushan seki oli, tietenki.
Tarina oli mun mielestäni oikeen nerokas juttu ja harvinaasen ylypiä olin siitä, notta se oli sellaanen ovelasti rakennettu tarina. Koko jutun pointti oli se, notta vaikka siinä välis tapahtu mitä kauhiaa ja kurjaa, niin siitä ei kukaan koko tarinas oppinu viime käres mitään. Sen kirijootuksen ensimmäänen ja viimeenen kappale olivat sanasta sanahan samat ja molin sitä pitkähän miettiny, notta se oli juur sellaanen kun mä taharoon. Ja mitä sanoovat opettaja ja kirijaalija? Kysyyvät oonko mä huomannut jutussa olevan toistoa alussa ja lopussa, sanoovat nottei niin kuulu teherä ja kehottivat sen muokkaamahan pois. Se mulla oli alakujansakki ollu ireana, notta se ympyrä sulkeutuu ja kaikki alakaa aivan samalla tavalla siinä uures paikas, mihin se mun päähenkilöni meni. Totta jukolauta minen sitä muokannu.

Minen tosin muutenkaan teheny sillä tavalla kun muut tahtoo, kun itte tiesin mitä taharon. Monet kamppaalut käytihi äirinkielen opettajan kans, kun minä en kielioppisääntöjä tahtonu ulukua opetella. Pilikkusääntöjäki käytin juuri niin luavasti kun tarpeelliseksi näjin, vaikka olisin tiennykki nottei niin kuulu teherä. Kyllä mulla kielikorvaa oli, mutta kielioppia ei mun nähäräkseni tarvita kun muutamas asias ja yksikään niistä ei liity millään lailla äirinkielehe vaan aivan muihin.. eh.. taiteen lajeehi. No, yks koe mulla meni päin persettä sen tähären, kun meirän piti korjata lausehia oikianlaisiksi ja perustella korjaukset sitte säännööllä. Kyllähän minä niiren korjauksis osuun aivan oikiahan, mutta virallisista perusteluusta ei ollu hajuakaan. Puolet pisteet sitte menetin, kun en osannu oikiaa korjausta kirijaviisaurella ja kiälioppisäännööllä perustella. Vielä yo-kirijootuste aikahanki väännettihi kättä mun jääräpäisyyrestä ja yo-ainehen opettaja meinas lähettää ämmänä, kun siinä oli pilikkuvirheetä. L sieltä kuitenki tuli takasi, koska mun runoanalyysini oli kuulemma äirinkielen opettajakoulutusvaatimusten tasolla. Vieläkään minen muista kielioppisääntöjä, eikä ne mua kiinnosta. Jos mun luavuuttani pitääs rajoottaa jonkun keksimillä säännööllä siitä, mihin pilikku kuuluu niin yritys on ollu aivan turha. Mä tykkään teherä mitä taharon, enkä sillä tavalla kun joku on aikaan aluus päättäny. Ehkä sen tähären matematiikka ei mulle oikeen sopinu.

Liikunta, historia, kuvaamataito ja musiikki oli ne ainehet mistä mä äirinkielen ohella pirin kovasti. Liikunnas tosin olin pitkän aikaa katkera, kun meirän liikuntanumerua oli tualloon maharollista nostaa jos oppilaalla oli jonkullaane liikuntaharrastus. Ratsastus, lentopallo, jumppa, aerobic.. melekeen mikä hyvänsä mitä nuat meirän luakan flikat teki. Vaan mun liikuntaharrastus ei täyttäny vaatimuksia, enkä minä tänäkään päivänä tierä minkä tähären. Tae Kwon Doa tuolloon harrastin kuitenki kolomena päivänä viikoos ja olin parit kisatki tuolloon juuri käyny, mutta se ei kuulemma ollu sellaassta urheelua millä voi arvosanaa korottaa.

Musiikki ja kuvaamataito oli kai niitä, mitkä äirinkielen ohella oli mun syräntä lähellä sen luavuuren maharollisuuren tähären. Ja kai ne oli sellaasia, mihinä mulla oli jonkullaasta lahajakkuutta, tai ainaki intoo suurella syrämmellä. Korvakuulolta moon enimmäkseen soittanu ja melekeen kaikki soittimet ittekseen harijooteltuna sitte menööki. Tänäki päivänä mä rämpyttelen akustista mutta nyttenki siiton kieli poikki kun minen oikeen taira olla sellaanen helläkätinen soittaja. Piirrettyäki tuloo erelleen ja kirijoottamine tietenki on ihan arkia, vaikka tästä plokista päätellen ei uskoos. Mä kuitenki päivittään kirijootan, mutta ei mulla oo mitään tarvetta ollu hakia julukaasijaa nualle kirijootuksille. Son vaan mun tapa päästää höyryjä ja nollata päätä.

Kai mä sitä tietyllaasta luovuutta aina tarvittenkin. Jotaki, mikä tuntuu hyvältä ja mihinä saa vaan antaa mennä ja luora jotaki mitä mieli teköö. Son komiaa kun saa olla mitä tahtoo eikä tarvitte selittää mitään kenellekkään. Enkä minä taitaas selittää vaikka tarvittiski.

Mulla on suuri suu. Sen ny tiätää kaikki jokka on mun kanssani ollu tekemisis enee kun parin sanan verran. Nyt son kuitenki tullu toristettua, notta joskus se jää tämänki flikan suu sanattomaks. Harvoon sitä tapahtuu, mutta tänään tapahtu.

Olin ulukona haukkaamas puhurasta ulukoilamaa filtterin lävitte ja siinä samalla sitte puhuun puhelimes. Puhelu loppu siinä ennen ku olin menossa takasi kortteeriini ja siinä sitte krannin rouva tuli siihen jotaki toimittamahan. Lumesta, kunnon talavesta ja sen sellaasesta. On ilamoja pirelly ja niin erelleen. Ihan mukava rouva tua on, mutta pikkaasen moon alusta saakka ajatellu notta sillä taitaa olla aivan omat tahompuut. Eipä siinä, aina sitä voi muutamat sanat vaihtaa kuitenki.

Hetken aijan minä siinä jaksoon praatata ja sitte taharoon pakkaasesta jo sisätiloohin -etenki, kun mulla oli kropsua uunis valamistumas ja alalinkkaasin olin puukengät jalahnani. Täs ny pikkaasen meirän keskustelua, sikäli ku minä enää oikeen eres muistan. Sanasta sanahan tämä ny ei taatusti enää oo.

T: tohoruksis
R: rouva

T: Nyt mun kyllä tarvittee mennä kattomaha joko mulla palaa ruoka uunis.
R: Ai jaa… No minäpä tuun kattomaan.
T: Ei, kyllä mää itte omat ruokani voin kattua. Tarvittee vaan nyt heti mennä, nottei pala.
R: No minä tuun samalla käymään.
T: Ei tarvitte, kyllä mä..  (Tohoruksis kävelöö nopiasti kotiovellensa, rouva perässä tietenki. Tohoruksis aukasoo oven ja rouva kärkkyy ovensuus.) Ei Teirän ny oikeen kannattaas tulla, kun mun koirilla on se yskäkin. Tarttuu teiränki koiraan. 
Olin jo aikaasemmin yrittäny selevittää rouvalle, notta mun koirat saivat kennelyskän hoirossa ollesnansa. Rouva ny kuitenki pyrkii vaan sisälle, eikä Tohoruksis tierä huutaasko, löiskö oven kiinni rouvan nenän erestä vai mitä sitä oikeen tekis. Rouva lähtöö melekeen ohittamaha ovella.
T: No, tulkaa ny sitte mutta se on varma notta Teirän koirallaki on yskä kohta kun se tarttuu.
Tohoruksis kiirehtii keittiöön, aukasoo uuninluukkua  pikkaasen ja rouva seuraa peräs. Valot mulla ei ollu päällä mihinään huonees kun olin tietokonehen paris makuukamaris ja sen näköö ehtoolla varahin iliman valojaki.
R: Sulla ei ookkaan täällä valoja ollenkaan. (Rouva alakaa painella valoja päälle.)
T: Ei, kun minen oo ollu täs huonees. (Rouva paineloo sitkiästi valokatkaasijaa.) Mulla on täs keittiös pelekästään nuat loisteputket ja liesituuletinvalo, kun en oo hommannu tähän sellaasta kattolamppua mikä kävis sokeripalaan.
R: Juu.. Sulla ei tuu valoa tähän.
T: Ei tuu, mulla ei ollu tarpeeksi usiaa tänne sopivaa lamppua.
R: Mitäs sulla on uunissa?

T: Kropsua mulla vaan on.
R: Jaa jaa. (Rouva kävelöö makuuhuoneen ovelle, aukaasoo oven ja menöö kenkinensä sisähän.) Nukutko sää laattialla?
T: Nukun mä nytten, sänky on niin huono notta laitin pelekän patjan laattialle toistaaseks.
Tohoruksis ei jaksa selittää, notta sänky oli huonos kunnos ja kolarin tähären alako käymähän niskan päällekki, joten laattialla on ollu helepompi. Sänky on kylläki olohuonees, notta koirat saa siinä maata niin kauan kun jalaat kestää. Sen sänkyn. Rouva tuijottaa nurkkahan hetken ja Tohoruksis ei oikeen tierä mitä se kattoo.
R: Mikä tuo on?
T: Niin mikä on?
R: No tuo.
Rouva nyökkäälöö nurkkahan päin.
T: (epävarmalla äänellä) No son tietokones.
R: Jaa tietokone.
T: No tietokone.
R: Jaa jaa.
(Rouva tuijottaa jonkun aikaa hilijaasuuren vallites tätä suurta ihimettä. Pläsikirija siinä tais olla oikeen sivuna esillä. Rouva poistuu eteiseen.
R: Ootkos sää jo ittelles kaverin kattellu?
T: En minoo vielä ettinykkään.
R: Jaa. No minun tytär voisi myyrä sulle hyvällä hinnalla sängyn, kun en minä tarvitte kun yhyren.
T: Jaahas. No minkälaanen sänky son?
R: Ihan sellaanen tavallinen. (Rouva elehtii levitellen käsiänsä ehkä kolomenkymmenen sentin leveyreltä.)
T: Kahareksankymmentä leviä? En minä ny tarvitte, mulla on tuas ihan hyvä parisängyn patja. Tarvittee vaan hommata sänky sille patjalle.
R: Jaa jaa. (Koirat innostuuvat kun tuli vieraata ja yskivät sitte sen tähären oikeen kunnolla molemmat. Ovat yskineet siitä saakka kun rouva tuli.) Mitäs nuo tekee?
T: No niillä on se yskä. Se on kyllä varmasti Teiränki koiralla kohta, kun tua kennelyskä on tarttuva.
R: Jaa. Mikäs se on?
T: No se on vähän sellaanen kun ihimistenkin flunssa. Sellaanen tarttuva. (Tohoruksis hätistää koirat olohuoneen puolelle.) Olokaas ny siälä ku innostutta niin yskittääki enee.
Rouva katteloo olohuoneesehe ja Tohoruksis laittaa sinne valot. Toristusaineestoks. On mulla sentään makuuhuonees ja olohuonees valot, vaikka keittiös ei vielä ookkaan kun nuat kolome lamppua :-p
R: Ihan mukavaks sinä oot saanu tän.
T: No, joo.
Pitkä hilijaasuus.
R: Jaahas. Juu, menkää nyt sinne olohuoneeseen kun teillä on yskä. (Tohoruksis käsköö koirat takasin olohuoneesehen, kun yrittävät saara rouvasta seuraa ja silittäjää.) Laitetaan ovi kiinni niin saatte olla siellä. Rouva vetää olohuoneen ovea kiinni ja Tohoruksis työntää sen saman tien auki.
T: Kyllä ne siellä saa olla vaikka olis oviki auki.
Rouva ei sano mitään. Pitkän tuntuunen hilijaasuus.
R: Onko niillä molemmilla omat nimet? (Tohoruksis esittelöö koirat nimeltä.) Jaa jaa.
Pitkä hilijaasuus.
T: Meirän tarvittis varmahan lähtiä ulukona käymähän kun son tua uuniki pois päältä nyt.
Hilijaasuus jatkuu. Aika tuntuu pitkältä. Äkkiä rouva kääntyy kannoollansa.
R: No niin. Kai minä nyt lähren ettei se tartu. Tuo yskä. Hei ny.
T: Moi moi.

Totta jukolauta minen vieläkään tierä mitä mun olis pitäny teherä, mutta pikkaasen aijan kuluttua kyllä alako jo naurattamaha vaikka olinki meleko hämmästyny. Kyllä meille kylähän saa tulla tietenki, mutta harvoon sitä nuan innokkaata vieraata on ollu. Toivottavasti mun ei tarvitte seuraavalla kerralla oikeen tylysti sanua, notta minoon kyllä itte saanu ihimiset pyyrettyä kylähän jos taharon pyytää.

Oli taas oikeen komia päivä kulukia ulukona. Aurinko lämmittelöö jo niin komiasti ja koirakki viihtyy ulukona paremmin ny kun ei tassut palele niin heleposti. Paikootellen on kyllä lipoosaa, mutta ihan erilaanen miäli on jo käyrä kävelemäs kun ei tarvitte palella. Ens talaveks kyllä meinasin hankkia sukset ja kattoa, miten sitä osaas viälä niillä liikkua. Peruskoulus veivät sen liikkumisen ilon niin täysin mitä hiihtämisehen tuloo, notta ei oo tullu juuri hiihreltyä mutta täällä on alakanu tuntua, notta sitä vois oikeen kokeella.. Kyllä nelejä vuorenaikaa pitää olla, mutta mulle kyllä kelepaas jo kevätki ja sais nähärä miten täällä maisemat kevättä kohren muuttuu.

Käytihin tuas eilen rakkujen kans lenkillä ja samalla Teuvanjoen rannas. Este ihasteltihi liinukkaa hevoosta ja sitte Suksentiän sillalla jäätiin hetkeks kattelemaha joes olevaa sulaa. Vesi virtas tummana valakian hangen alla, aurinko paisto ja ympärillä oli pelekkää hilijaasuutta ja rauhaa. Se oli yks niitä hetkiä mitkä laittaa ihimisen (juu, jopa mut!) hilijaaseks, ihan vaan olemaan paikoollansa ja muistamaan, miten vähästä ihiminenki voi olla onnellinen. Siinä mietteessäni kattelin ku koskikara tähysteli vetehe, hyppeli ja välihin sukelteliki.

Ehtoolla satuun vahingossa huomaamahan, notta koskikarahavaannoosta pyyrettihi ilimoottamaha Suupohjan Lintutieteelliseen Yhdistykseen ja minähä sitte tietenki ilimootin. En tierä oliko sattumaa, mutta tänään ku taas kuliettihi sillan kautta niin siellä oli lintubongari putkinensa kuvaamas ja jos en väärin nähäny, niin koskikaraki sieltä lähti lentohon ennen kun eherittihi sillalle asti. Bongariki sieltä sitte teki lähtöö. Tuli oikeen hyvä mieli, aiheetta tai ei, jos sitä vaikka nuankin pienellä panoksella ja havaannolla sai jollekki lintubongarille päivähän vaikka pientäki iloa.

Hullu on hullu on hullu.

Ostettihin kavereetten, siskoon ja tärin kans tuas viime vuoren pualella liput Ireaparkin naisteniltahan maaliskuun kuurestoista päivä, notta päästääs Elonkerjuuta kattomahan ja totta ristus sitä piti täältäki saakka keikalle lähtiä ku liput oli kerran hommattuna. Minen eres tierä palionko rahaa siihen reissuhun meni ku koiratki menivät hoitolahan emännän reissun ajaks, enkä kyllä meinaa eres laskia loppusummaa. Rahaa muutenkaan oo kun roskaa, mutta päästänsä pimiä on päästänsä pimiä - ja nyttekki harmitti, kun Huittisen lippu jäi mun osaltani käyttämättä :-p

Koirat lähti hoitolahan perjantaina ja minä sittek kärvistelin kotosalla muutaman tunnin. Tuntu niin tyhyjältä, kun ei nuat karvaaset olleet jaloos pyörimäs, mutta onneks sain sitte ittekki lähtiä meleko pian orottaman linia-autoo päästäkseni Seinäjoelle ja siältä junalla kohti Pirkanmaata. Ei se mun reissuni tosin ihan ongelmitta alakanu. Laitin samat kengät jalakahan mitkä mulla on ollu käytös lukemattomat kerrat ja voi iesus miten ne alakoovat puristamahan jo kirjaston kohoralla. Mulla ei enää ollu aikaa mennä kotia niitä vaihtamaankaan, joten kiiruhrin (tai niillä kengillä voinu ku yrittää kiiruhtaa) ostamahan sitte uuret kengät. Tosin sain ihan hyvät kengät meleko halavalla, joten kai soli ihan hyvä kauppa sikäli.

Linia-autoos sain istuksia osan matkaa ihan ainuana matkustajana, mutta kyllä aina jostaki joku muuki nous kyytihin ja jäi sitte aijallansa poiski. Jurvahan mennes näin elämäni ensimmääsen kerran riippuliitäjän eikä sitä voinu ku ihastella sen aijan minkä soli näkyvis. Solis varmahan hiano kokemus liirellä taivahalla, kattella alahappäin lakialle ja olla vaan, iliman mitään häiritteviä ajatuksia tai kiirettä mihinkään. Tai tietenki sitä vois vaihtoehtoosesti miettiä millä helevetillä siältä taivaalta pääsöö maan kamaralle katkaasematta jalakojansa tai selekäänsä.

Seinäjoella oltihin ajoos ja eherin oikeen juora kaffinki rautatieasemalla. Olisin tosin ehtiny toisenki, kun juna oli sitte myöhäs. Puolisen tuntia siinä meni, ennen ku päästihin matkaa jatkamahan. Johonaki vaihees sitä huomas, että kyllä sitä on jo tänne hyvin juurtunu ku olo kävi niin pirun vaikiaks ja haikiaks kattella ulos akkunoosta pimiähän ja huomata, nottei sitä enää ookkaan kotonansa. Junamatka meni kuitenki hyvin ja ku pääsin nousemahan junasta laiturille, niin oli sitä jo halunnukki päästä jaloollensa. Hyvä ystävä oli kaharen koiransa kanssa mua vastas asemalla ja soli hommannu syötävät valamihiks, niin sain jotaki suuhuni. Johonaki vaihees matkaa  mä olin jo ollu aivan väsyksis, mutta se väsymys meniki paitti ku sai ruokaa ja rauhootuun aloolleni. Ainua, notta en mä sitte oikeen unta saanu koko yönä. Oli niin vierasta kun ei ne omat rakkahan rakut olleetkaan jaloos tiellä, peiton alle tunkemas eikä eres siinä soffan vieres. Yö meni sitte valveella ja huonosti nukkues.

Seuraavana päivänä minen teheny oikeen mitään järkevää. Koirien kans käytihi lenkillä ja sillonkaan ei ollu oikeen normaali olo, kun ei ollu ittellä koiria mukana. Töllöä kattelles ja jutelles aika meni kuitenki nopiaan ja aika alako kulumahan nopiammin ku mua sitten hajettihi keikalle. Oltihin tietenki äärimmääsen hyvissä ajoon paikalla, iloonen yllätys oli ku ovet oliki aukaastu eikä jouruttu jonottamahan ulukona. Mua ny tosin ei oikeen oo kärsivällisyyrellä pilattu, niin nuat jonottamiset on aina sellaanen vaikia paikka. Etenki, ku oikeeren jonojen vierelle alako jokkut kerätä paria “omaa” jonua ja siitä sitte seuras yhyren jos kaharenkilaasta ylimääräästä häiriöö ja piänimuotoosta tuuppimistaki sitte, ku meitä alettihi päästää oikeen keskusaukiolle. Siälä oliki sitte lavan eres vielä nosturi ja järjestely pikkaasen ontu sikäli, notta meirät kerättihi este airan taakse orottelemahan nosturin lähtöö.   Senhän ny tiätää, ettei jokahine millään malta oroottaa ja heti ku veräjää siirrettihi, niin osa ihimisistä jo ryntäs tietenki lavan etehe paikkoja varaamaha. Me ny tosin päästihin ihan hyville paikoolle lavan keskipaikkeelle ihan iliman ryntäämistäki: kaveri pääs kakkosrivihi ja minä sen miehen kans sitte kolomantehen sen taakse. Eressäkään ei ollu ketään, jonka takaa tällaanen puojalakaanen ei olis nähäny lavalle, joten ihan hyvälle paikalle päästihi.

Kuten mä jo kerroon, niin tua oroottelu ei oo mun lempipuuhaa. Elonkerjuuha tietenki esiinty viimesenä, joten eipä se lavan etehe pääseminen juuri lohoruttanu. Este saatihin orootella hetki ja sitte Tuija Piepponen piti luennon ihimisen elekielestä. Soli tosin ihan hyvä luento ja siinä sai oikeen muutamas kohoras nauraakki. Vaan sitten se toinen esiintyjä, mitä mä olin etukätehe jo pelonsekaasesti oroottanu. Chisu. En mä voi sanua nottei sitä kuuntelis, minen vaan sinällänsä pirä siitä eikä kappaleetkaan olleet tuttuja. Ja pakko sanua, etten tämän keikan jäläkehenkään voi sanua siitä pitäväni yhtään enempää enkä vähempää. Se ei vaan osu eikä uppoa. Tosin: oikeen hienosti neito esiinty ja osaa kyllä hommansa. Muutenki tarvittee nostaa hattua siitä, miten se varmahan anto kaikkensa vaikka osa porukasta ei oikeen lämmenny kun orootteli vaan pääesiintyjiä lavalle. Ei mulla siis Chisusta pahaa sanottavaa oo, se ei vaan oikeen kolise. Mutta hieno esiintyjä kyllä ja ihan silikasta kunniootuksesta olisin laulanu mukana pyyrettäes jos olisin osannu. Mutta kun en osaa.

Ireaparkin äänentoisto pikkaasen epäälytti etukätehe, mutta yllätti positiivisesti. Samaten se, miten rauhas kuitenki sai ihimispaljoures olla. 4500 ihimistä yleesös on ihan helevetisti ja varmahan esiintyjän kannalta uskomatonta, etenki jos siinäki määräs viälä vuorovaikutus pelaa ja yleisö on airosti mukana. Minä tosin oon silti itte enee sellaasten intiimimpien tilojen perähä, mihinä yleisöö ei oo ihan näin palio.

Kaiken sen oroottelun jäläkehen ei enää oikeen ollu tunnelma ittellä huipus mutta sillä hetkellä ku Johnny Cashin Personal Jesus alako soira, niin kyllä se elämä voitti heti. Tietenki keikka alako taas pätkällä Pohjanmaata ja siinä vaihees ku Tikari lähti, niin kyllä siinä varmasti jokahinen oli jo taatusti hereellä. Ilo elätteli tälläki kertaa: pänri anto taas varmahan kaikkensa ja ihimiset oli hyvin mukana - olis ollu mielenkiintoosta nähärä miltä tällaanen määrä ihimisiä lavan suunnalta näyttää. Yhteeslaulu raikas oikeen komiasta ja biisilista oli oikeen minun makuhun ny - sopivasti vanahaa ja uutta. Kurittamma oli oikeen iso plussa, se oli komia kuulla. Laurismejaki jaettihi. Opittiin, että Jeesus on nainen ja kuultiin naisesta, joka kokee yksin verkkoja yhyrellä kärellä soutaen. Kuultiin Teuvan nähtävyyksistäki Pänri oli hyväntuuline ja kyllä sitä kai ittekki jonkillaases transsis oli.. Ajantaju meni, mutta liian pian se loppu. Eherottomasti tekemisen arvoonen reissu! Kiitos vaan Elonkerjuulle ja yleisölle, jokka sen fiiliksen tuanne teki

Seuraavan kerran olis sitte eressä Sappeen ja Waltikan keikat ku niihinki hommattihi liput viime vuonna, eikä enää malttaas oroottaa. Tosin kallihiks tuloo, ja jourun sitte jättämähän Kauhajoen keikan kattomatta kun son Waltikasta seuraavana päivänä. Ei taira rahat riittää pirentää koirien aikaa hoitolas, mutta kyllähän sitä täällä kotipuales vielä ehtii monta keikkaa nähärä.

YouTubesta Ireaparkin keikalta kaivettuna: Komia on aina komia

Muutosta on selevitty vaikkei oo tullu kirijooteltua. Täs on aika menny ihan oikias elämäs eikä tietokonehen ääres, kun on asetellu tavaroota paikoollee, aloottanu koulun ja kulukenu koirien kans tutustumas ympäristöhön. Koirat on ottanu elämänmuutoksen meleko hyvin vastahan - kaharelta krannilta oon kysyny ovakko nuat haukkuneet itteksensä ollesnansa eivätkä kuulemma ole. Enempää tuskin eres kyselen - totta nuat itte kertovat, mutta sainpa ainaki ittelleni ny jonkullaasen mielenrauhan. Toki nuat ovat kerrostaloos elämänsä asuneet, mutta uuret äänet ja uus koti on aina sellaasia muutoksia, että mua pikkaasen jännitti. Ihan mukavasti tuntuvat koirat muutenki lakialla viihtyvän. Tai no.. koipikoira ny tietenkin tykkääs notta sais jo kevät tulla, mutta nuan muuten. Ei sillä, etteikö se kevään tulo ihan toivottava olis minunki mielestäni.

Huomenna oon sitte asunu täs uures kämpäs viikon ja jos ihan rehristi sanotahan (ja miksei sanottaas..) niin erittään hyvin oon kotiutunu. Eihän sitä ny seittemän päivän perusteella oikeen voi vielä puhua eres kotiutumisesta, mutta hyvältä tuntuu kyllä olla täällä lakeurella ja ainaki tällä hetkellä tuntuus siltä etten minä taharo täältä enää mihinkään lähtiä. Jotenki sitä vaan ny tuntoo olevansa kotonansa. En minä sitä perustella osaa enkä sitä oikeen ittekkään ymmärrä, mutta se tunne riittää mulle. Tietenki välihin tuloo sellaanen ikävä niitä ystäviä, jotka ny on jääny kauaks eikä niitä näje niin usiasti kun tahtoos tai on tottunu, mutta jotenki sekin menettää merkitystänsä kun jollakin tapaa kun olo on muuten hyvä.

Se on meleko hurjaa miten nopiasti asiat joskus menöö eteheppäi. Onhan sellaanen kaipuu lakialle ollu, mutta sitä on vaan elelly elämäänsä siellä mihinä on sattunu olemahan eikä siinä mitään, eikä mitään hurjaakaan. Se on ollu enee sitä kaipuuta iliman mitään konkreettista tekua taikka pyrkimystä muuttaa asioota mihinkään suuntahan. Nyt ku sitä oikeen ajatteloo niin tää ploki alakaa siitä päivästä ja hetkestä ku jotaki tapahtu mun pääknupis ja son varmahan ollu mones mieles tärkiä päivä tuo 14.12.2009.  Se oli se päivä ku sitä vaan jollaki tapaa päätti, notta minkä tähären mun pitääs vaan olla ja tyytyä johonkin ku asioota voi muuttaakki.

No, eihän se muutos menny niinku mä sen suunnittelin. Tietenkään. Siinä vaihees mun tavootteeni oli asua johonaki päin Etelä-Pohojanmaata viimeestään syksyllä - meinasin siis hakia yhteeshaus kouluhun ja sitte muuttaa sinne mihin elämä vie. Jos sitä uskoos kohtalohon taikka johonkin sellaaseen, niin ehkä se olis sitten ollu vaan se päätös ja sille annettu enerkia minkä tähären asiat lähti etenemähän omalla painollansa. Kai sitä vois sanua, että tavallaan sitä anto elämälle luvan vierä ja sehän sitten vei sinne minne sen pitääs vierä. Alle kolomes kuukaures.

Eilen lährettihin aamulla Pirkanmaalta kohti Teuvaa, mihinä mulla oli haastattelu kouluhun verhoilijan perustutkintoo suorittamahan. Säät suosivat onneks suurimman osan matkaa ja kaverin kanssa praatates matkaki taittu mukavasti. Perille ehrittihin oikeen ajoos ja haastatteluki meni omasta mielestä oikeen mukavasti ja luottavaasin mielin sitte sai pikavisiitti jatkua. Mulla oli pikkaasen tukala olo siinä mieles, notta asuntolaan ei saa koiria vierä joskin olin varautunu hankkimahan pojille hoitopaikan tarpeen vaaties.

Haastattelusta karautettihin sitte lakki kouras Teuvan kuntahan kämppämettälle. Tai eihän mulla lakkia ollu tietenkään, mutta kouras solis ollu. Mukavaa palavelua saatihin ja sain paperit täytettyäni avaimet asuntohon voirakseni käyrä kattomas yhtä kämppää. Soli oikeen mukava kaksio pienes ittiäni vanhemmas kerrostaloos eikä mun tarvinnu eres harkita taharonko sen vai en. Nyt sitte orotellahan takuuvuokralaskua, vuokrasopimus allekirijootetahan kun muutan ja saan avaimet plakkariini. Olo oli oikeen helepottunu, vaikka tietenki tuo koulupaikka oliki vielä epävarma ja sen tähären voinu vielä tuuletella kuitenkaan.

Joskus tuntuu, nottei mikään suju ja joskus asiat vaan menöö eteheppäin juuri niinku niiren pitääs. Tänään selevis, notta mut on kouluhun valittu ja kyllä täytyy sanua olon olevan komia ny. Varasin tuos hetki sitte ittelleni muuttoautoon ja nyt meinaan olla vaan tämän päivän. Huomenna son sitte käytävä pieni virastokierros, hoirettava kaikellaasia virallisia asioota ja alootettava aivan julumettu pakkaamisprojekti. Toki täs on jo jotaki tullu pakattua, mutta pessimistinä en sitte kuitenkaan täyrellä enerkialla oo siihen alakanu ku kaikki on ollu niin epävarmaa. Kaharen viikon kuluttua moon sitte jo asunu Teuvalla pari päivää ja kouluki on alakanu, joten hätäänen lähtö tästä tuloo mutta ei se mua häiritte. Kaikin puolin olo on ny hyvä ja johonaki mieles helepottunu.

Hätäästä elämää olis luvassa ny viikon verran, kun muutto Etelä-Pohojanmaalle tuloo ajankohtaaseksi. Mulla on tapana ollu pikkaasen äkkinäänen liikkeessäni muutenki, mutta tämon taas sellaasta tohinaa kohta notta ristus.Kai se totta on. Elämä kantaa jos sen antaa kannatella ja komiat pärjää aina

Kuten tuas jo otsikos Mertarantaa lainasin: Se on siinä! Katsokaa tätä meteliä!

Moon ny ensimmäästä päivää talavilomalla ja tässä sitä istutahan sekaases kämpäs. Tai siis normaalia sekaasemmas tietenki. Moon tyhyjentäny kaappejani ja ny pitääs alakaa täyttämähän nuata kymmentä tyhyjää kaupasta saatua paffilaatikkua ja aukaasta nuat jätesäkkirullat. Jonkullaane epätoivo isköö ku ei oikeen tierä mistä aloottaas ja mitä sitä ny pakkaas mihinki, mitä säästääs ja mitä hävittääs. Tietenki alootin makuuhuoneesta ja tajusin ny, notta helepompi solis varmahan sittenki aloottaa eteesestä ja sitte ku saa sieltä kaapit tyhyjäks niin alakaa täyttämähä niitä pakatuulla laatikoolla. Toisin sanoen kohta on kaikki levällänsä ja epätoivo ja aharistus vaan menöö pahemmaks kunnes kaikki on tehty mikä on tehtävis. Ja samahan aikahan sitä on jollaki tapaa niin tohoruksis nottei saa olluksi.

Jaa minkä tähären? No, minä ny oikeen otin ja hain kouluhun. Siitähän tämon mielenkiintoosta, notta mulla on sinne haastattelu helemikuun aluus ja sitte vaan orotellahan notta kuulunko niihin harvoohin jotka pääsöö oikeen opiskelemaha. Tuntuuhan se hullulta pakata näin etukätehe ja täyrellisen epävarmas tilantees, mutta kun se koulu alakaas sitte niin pian, notta haastatteluviikkua seuraavalla pitääs jo muuttaa. Eihän mulla vielä ole tietenkään asuntookaan tieros, kun kerran ei koulupaikkakaa, mutta aikaa on niin pirun vähän notta son pakko ottaa varaslähtö. Täällä sitä sitte saa istua elämä laatikoos ja jätesäkees ja voi ristus miten mä raimaannun jos en siihen kouluhun pääse. Ja sitte moon vielä häjymällä päällä jos jourun nuat tavarani purkamahan. Tosin niin moon ajatellu, notta syksyllä sitte viimeestään muutan joten kait mä vaan elääsin sit pahimmas tapaukses pahavilaatikkoelämää seuraavat puoli vuotta :-p

Muutenki moon ny sellaases oroottavas mielentilas ja on pikkaasen vaikia olla. Este tuas vuorenvaihtees mietin notta hakisinko tähän kouluhun ja meinasin jo notten hakis ihan vaan sen tähären, ku talavella on kurja muuttaa ja muuttoki tulis niin hemmetin äkkiä. Pirin kuitenki tuan oppilaitoksen mieles ja tarkkaalin niiren sivuja joten huomasin, notta hakuaikaa pirennettihin pikkaasen. Ja tietenkään minen siinä vaihees enää voinu hillitä itteeni vaan laitin hakemuksen menemähän. Muutosta ny tuloo aivan yhtä hätäänen kun solis ollu alakuperääsen hakuaijanki puittees, mutta jotenki vaan tuntu notta mun pitää vaan hakia.  Ajattelin, notta sitte on ainaki päässy alakuhun elämänmuutoksis joita tahtoo tehrä. No.. ny moon siinä mielentilaas, notta moon torella pettyny jos en pääse sinne kouluhu vaikka en mihinään tapaukses maharollisuuksieni varahan voi laskia. Sinne on kuitenki vaan viis alootuspaikkaaki. Tällä hetkellä on vaan jotenki sellaanen olo, notten muista mitä moon yhtä palion halunnu viimeks kun tätä. Tarvittee vaan toivua parasta ja luottaa siihen, notta elämä vie mut sinne mihin mun on tarkootus mennä.

Moon aina ollu huono orottamahan ja ny tuntuu niinku ens viikon maanantaiki olis niin pirun kaukana tulevaisuures. Saati sitte se koulun alaku. Ja asunnon hommaaminen, ja muuttoautoon. Onneks sentään päätin alakaa pakkaamahan -vielä ku se pakkaamishässäkkä pitääs siihe viime hetkehen jättää niin saattaasin olla meleko kiriä. Olispa jo ens viikkoki paitti, taikka sitä seuraavaki. Sillon ainaki tietääs ja olis jo uures elämäs jos niin on tarkootus.

Miten musta jotenki tuntuu, jotta tää alakuvuosi on menny multa ihan paitti? Tarkootus on ollu tännekki kirijootella mutta aina on ollu jotaki ja son sitte jääny välihin.Vaikka en mä ny tierä onko täs niin kirijoottamisen arvoosia sattumuksiakaan eres ollu.

Tänään muuten onnistuun saamahan ittelleni potkukelekan. Sellaasen elämää nähnehen ja raakasti entrausta tarvittevan, joka etti uutta potkuttelijaa ittellensä kun sen entinen omistaja otti nuaremman ja koriamman. Mullehan ny aina kelepaa kaikellaane koriton romu ja tuokin tuloo kyllä tarpeesehen. Kannoon uuren perheenjäsenen heti sisälle, keskelle kamaria, laittaakseni sen kuntohon. Jonkullaasen ensiavun son ny saanu, mutta kyllä mun tarvittee ensi tilassa uusia siihen nuata puuosia. Kun ny kestääs eres tän talaven kun son saanu itteensä uusia nauloja, puuliimaa, hellän hionnan ja uuren komian maalin pintahan. Mustan. Tietenki.

Vähän peloottaa kyllä, notta miten son kestävä ja tulooko siitä enee sellaanen musta surma ku kilipaalukykyyne kelekka koko talaveks.. Jos ensimmäänen työmatka tuon ilimestyskirian peron seljäs menöö hyvin eikä se tee heti laupeutta, niin tarkootus olis lähtiä rakkujen kanssaki vähä kelekkaalemahan. En kyllä tierä tarvittisko mun ottaa henkivakuutus ennen sitä. Tosin minen lainkaan ihimettelis vaikka kunnanmiehet ny sitten heti huomenna ajaas tonnikaupalla hiekkaa jokahiselle jalakakäytävän pätkälle millä moon ajatellu kulukia.. Siihen loppuus mun kelekkaalut alakuunsa.